Fiilistelyä viisuviikon lähtölaukaukseksi

Kuuntelin Spotifysta Itävallan edustajan Zoën musiikkia, mukavaa ranskankielistä poppista. Sitten, välttääkseni kotityöt jne, jatkoin tutkailua YouTuben puolella. Ja kas, löytyi vanha pätkä lasten laulukilpailusta liki kymmenen vuotta sitten. Kyllä hänet siitä tunnistaa, vaikka on niin pieni tuossa vielä. Ääni on kuitenkin jo kaunis. Tässä laulaa saksaksi, huomioksi eräille saksan kielen ihailijoille, kuten viisutiimin jäsen J.

Kaikkea sitä netistä löytyy. Ja kaikkea sitä jotkut innostuvat etsimään. Nyt on jotenkin innostus etsiä vaikkapa Zoën musiikkia... kuten tämmöinen ihana rrrrranskalais-chansonien hengessä leijaileva Quel Filou ja video Debut-albumin kappaleesta Danse avec moi. 

Mutta hei, tänään alkaa täysi sekoilu, totaalinen viisuvaihteella pyörähtäminen, ja rankasti. Tänään alkaa nimittäin viisuviikko!!!! Mietin just yks päivä töissä kahvipöydässä, että okei, voin olla vaikkapa jouluna töissä, ja juhannuksena, ja vappuna ja uutena vuotena, pääsiäisenä ja itsenäisyyspäivänä, nimeä juhlapyhä ja töissä olen jos lista niin sanoo. Mutta viisuviikonloppuna en halua olla töissä, piste, puolipiste, pilkku, huutomerkit ja vähän alleviivausta ja värikkäät kirjaimet. Ni. Tänään kun heräsin aurinkoiseen aamuun, oli jotenkin juhlava olo jo, tällä viikolla se tapahtuu, se koko musiikki-show-sirkus. Heräsin auringonpaisteeseen ja mielessäni pyöri.... No, sama kuin eilenkin, mistä se ilmestyykin jo ennen kuin saan silmät auki: "Take my hand and never let go, side by side we walk an open road... Unbreakable with hope in our hearts, step by step we’ll make a new start.." 

No, aamulla tuo ja päivät laulelenkin sitten kappaletta, joka on hurmannut mut täysin... "Dans un pays loin d’ici, à la recherche du paradis.. dans un pays loin d’ici on chante, on chante.." Tuossa kappaleessa on vaan jotain kauneutta ja keveyttä, kuin aurinkoinen kevätpäivä, jolloin on helppo olla ja mieli on kirkas ja kevyt. Kuuntelen tuota, enkä ajattele huolia ja arjen hankaluuksia, vaan juuri sitä hetkeä ja auringonsäteitä, hyvää mieltä. Kuulostaa ehkä pöhköltä, että yksi laulu voi tehdä sellaisen olon, mutta niin se vaan tekee. Ihmettelen sitä itsekin. Keveys, joka mieleeni hupsahtaa kun viisu soi, on sellainen, mistä olen pitkään haaveillut kaiken stressin ja touhotuksen keskellä. Pudotin muuten pari päivää sitten yhden klassikon kaikkien aikojen top 10 -listaltani, ja tämä nousi sinne. Etsii vielä sijoitustaan listalla, mutta siellä se nyt on. Vielä ei ole kisattu ekaa semifinaaliakaan, eikä tiedä pääseekö tämä finaaliin, mutta aivan sama. Mulla tämä läpäisi aikamoisen karsinnan ja pomppasi kaikkien aikojen viisujen joukkoon. Kiitos, Itävalta, perhekin kiittää, kun äiti ei vaan makaa reporankana ja voimattomana kotona ja sano vaikkapa pyöräilyretkiehdotuksiin, että en jaksa menkää te... vaan pomppaa pyörälle ja sit mentiin, kevääseen ja aurinkoon. Näin kävi lauantaina, kun olin pikkasen tykittänyt Loin d'iciä, ihan muutaman kerran... 

Nyt kun on viisuviikon maanantai ja fiilistelen keväisessä auringossa oloa, mä tavoitan jotain siitä lapsuuden jännityksestä ja täpinästä kun odotti joulua. Ajattelen jo huomista, ja miten jännittävää se on kun kerrotaan finaaliin päässeet. Sitä vaan pidättää hengitystä melkein, ja hokee mielessään (ja ääneenkin) omia suosikkejaan, ja toivoo, että oikeiden maiden liput ilmestyvät ruutuun. Ja kun on enää pari paikkaa jäljellä ja monta omaa suosikkia, sitä miettii, että voi ei voi ei... Ihan hirveä jännitys, vähän kuin hetki ennen joulupukin tuloa. Oonko ollut kiltti, saankohan lahjoja, pääseeköhän se yks ihan huippuviisu finaaliin, saanko sen eniten toivomani lahjan, tönäiseeköhän se klisheinen tylsä viisu sen yhden huippuviisun finaalista pois... Euroviisut on mun joulu. Ja se juhannus ja vappu ja kaikkea. 

Nyt tästä Zoë-innostuksestani tuli mieleen vielä yksi ajatus viisuista: Viisujen alkuperäinen tarkoitus oli keksiä televisio-ohjelma, joka kiinnostaisi ihmisiä eri maissa, olisi kevyttä viihdettä, joka toisi iloa ja yhtenäisyyttä sodan jälkeiseen revittyyn Eurooppaan. Vuonna 1955 syntyi idea Euroviisuista, idea sai mallia Italiassa vuonna 1951 aloitetusta San Remon laulukilpailusta. Tarkoitus oli tarjota ihmisille viihdettä ja samalla esitellä musiikkia eri Euroopan maista. 

Viihdettä viisut yhä ovat, tyyli tosin on muuttunut matkan varrella paljon - ja matkaa on ollut, tänä vuonna on juhlavuosi, Euroviisut täyttävät pyöreät 60 vuotta. Ja yhä kisa esittelee eri maiden musiikkia, välillä tosin tuntuu, että kaikki kappaleet ovat samasta (ruotsalaislauluntekijöiden) hittiputkesta, oli sitten maa mikä tahansa. Mutta joskus sitä vaan löytää helmiä, niiden kivasti viihdyttävien perusviisujen seasta pompsahtaa esiin jotain suunnattoman hienoa. Ei sitä ehkä yhtäkkiä vaan keksisi, että kuuntelenpa sellaista itävaltalaislaulajaa kuin Zoë, tai etsin YouTubesta Koza Mostran videoita kesäistä aurinkomieltä tuomaan, tai löytäisi piristävää tunnetta, että maailma voi olla kaikille kiva paikka kuten Pollapönkin mielestä on mahdollista, kaikenlaista sellaista sitä viisuista hoksaa ja oivaltaa. Jo vuosia sitten viisut olivat mulle kova juttu, kun harjoittelin Herrey'sin tahtiin hienot tanssikuviot tai tanssin vähän rauhallisemmin, hitaita nojaillen Johnny Loganin tahtiin... oli muuten tosi kova hitti silloin kun olin kielikurssilla Eastbournessa kesällä 1987, muistan tanssineeni tätä mm. erittäin pitkän itävaltalaispojan kanssa, jolla jostain syystä oli kaulassaan roikkumassa jättikokoinen tutti. Jep. Viisut yhdistävät, viihdyttävät, luovat muistoja ja auttavat löytämään musiikkia, josta ei muuten olisi aavistustakaan. 

Niin että jos joku kysyisi multa, mitä Euroviisut mulle merkitsevät, miksi olen niistä niin innostunut, niin tuossahan se aika tarkalleen tulikin kuvattua. Euroviisut ovat iloa, musiikkia, hassuja esiintymisiä, liikuttavia esiintymisiä, muistoja, tässä hetkessä koettuja asioita, jotka tulevaisuudessa ovat niitä ihania muistoja, yhteisyyttä viisutiimin ja sen nuorisojaoston kanssa (kiitos teille, rakas jäsen J, ihana ystävä jäsen P ja erinomainen nuorisojaosto, jäsenet E1, E2 ja E3), naurua, mukavien juhlien suunnittelua, kyyneleitäkin, tuulikoneita, helmiä ja myötähäpeää... Ja kuten sanoin, yhdessä koettua, se on mulle ihan valtavan tärkeä ja rakas asia viisuissa. Yhdessä, sekä laajalti koettuna yhtenäisyytenä - Good evening Europe - että pienessä, oman perheen ja ystävien kanssa vietettyinä viisuiltoina. Oli hienoa käydä viisuissa paikan päällä, kokea se hulina ja mediasirkus ja auringonpaisteiset päivät kun kaikki oli iloista ja dingdong, mutta kyllä paras viisuilta on se, kun kokoonnutaan kotona television ääreen porukalla, otetaan jokainen illan esiintyjien lista, kommentoidaan, annetaan pisteitä ja lopuksi jäsen J tekee hienon excel-taulukon ja selvitämme viisutiimimme voittajat - ja arvoimme onko Eurooppa ollut todella väärässä meihin verrattuna. 

Ja sitä on luvassa tällä viikolla!!! Ihana elämä, tai kuten Sandra Kim laulaisi, J'aime la vie.

ps... pitäähän sitä laittaa pieni tietoisku Sandra Kimiin liittyen... Hän oli 13-vuotiaana kaikkien aikojen nuorin viisuvoittaja. Sellaiseksi hän myös todennäköisesti jää, sillä viisuihin tuli vuonna 1990 ikäsääntö, jonka mukaan osallistujan on oltava semifinaaliin & finaaliin osallistuessaan vähintään 16-vuotias (kansallisessa karsinnassa voi olla 15-vuotias, kunhan ennen varsinaisia viisuja täyttää 16). Että semmoinen tietopläjäys. Menkää ja rakastakaa elämää, moikka kunnes taas viisuhörhöilen täällä!